Tom Kenyon: Kun aistimme ovat väärässä

Se oli täydellinen Australian päivä, kirkas taivas ja pehmeitä valkoisia haituvapilviä. Ilma oli leuto ja meillä oli hyvä olla huolimatta siitä, että tulli oli takavarikoinut meidän kehärumpumme mahdollisina terroristiaseina. Ilmeisesti joku oli päättänyt, että raakavuotaa voidaan käyttää pernaruton salakuljettamiseen. Yritimme saada virkailijaa ymmärtämään, että nämä olivat parkittuja vuotia, mutta ilman tulosta. He takavarikoivat rummut ja veloittivat meiltä säilytysmaksun. Jos olisimme halunneet tuoda ne maahan, heidän olisi tarvinnut ruiskuttaa ne torjunta-aineilla ja muilla kemikaaleilla sekä säteilyttää ne. Me valitsimme takavarikoinnin.

Vietimme yön aamiaismajoituksessa ja seuraavana aamuna pakkasimme tavaramme suuntana pohjoinen. Judi huomasi pihalla mielenkiintoisen linnun, joka muistutti harakkaa, mutta erilaisella värityksellä. Kun kuvasimme sen emännällemme, hän sanoi: "Ai, sehän on huiluvaris". (englanniksi Butcher Bird = teurastajalintu)

Minä ajoin ja käännyin pihatieltä vasemmanpuoleiselle ajokaistalle, en oikeanpuoleiselle. Australiassa on toisen puoleinen liikenne kuin Yhdysvalloissa, selvä merkki siitä että Brittiläinen imperiumi on ollut täällä.

Judi kertoi minulle myöhemmin, että hän oli juuri aikonut mainita toivoneensa, ettei teurastajalinnun näkeminen tarkoittanut sitä että joku joutuisi teurastetuksi. Olimme kapealla maalaistiellä ja ajoimme avointen laidunmaastojen ohi. Selvittääkseni mutkan ajoin äärimmäiselle oikeanpuoleiselle kaistalle. Ja silloin näin vastaantulevan auton. Se tuli päällemme ennen kuin sain edes tilaisuutta jarruttaa.

Vaistonvaraiset aivoni ottivat ohjat. Olen ajanut autoa yli kolmekymmentä vuotta enkä ole ollut kertaakaan onnettomuudessa, olen onnistunut välttämään monta kolaria enkä ole kertaakaan saanut edes ylinopeussakkoja (paitsi seuraavana päivänä siitä kun sain ajokortin kahdeksantoistavuotiaana). Nämä monet vuodet ratin takana olivat hioneet vaistojani,  joten vedin kiivaasti oikealle. Siellä ei ollut piennarta ja olin rinnettä vasten. Osa ajoneuvostamme oli edelleen tien puolella.

Hänen vaistonsa käskivät häntä kääntämään vasemmalle, joten automme törmäsivät. Muistan koko jutun äärimmäisen surrealistisena. Katselin autojemme törmäystä hidastettuna.

Molempien autojen etupäät painuivat kasaan törmäyksen voimasta ja äkkiä kaikki muuttui kuolemanhiljaiseksi. Ainoat äänet tulivat nesteistä, jotka vuosivat autoista, ja ilmassa lentävän pölyn sihinästä. Ajattelin, että automme on tulessa, koska näin savua kaikkialla, mutta se osoittautuikin auton rikkinäisen turvatyynyn kemialliseksi pölyksi. Sanoin Judylle, että meidän pitää mennä ulos autosta. Kiersin auton ja menin avaamaan hänen ovensa, joka oli vääntynyt törmäyksessä. Onnistuin saamaan sen auki ja auttamaan hänet ulos. Hän oli pyörryksissä, kuten minäkin, mutta hän pystyi jotenkin kävelemään.

Menin toisen auton luokse katsomaan, mitä kuljettajalle ja matkustajille kuului. Kuljettaja oli yksin ja vaikka hän oli pökerryksissä, hänkään ei ollut vahingoittunut vakavasti.

Ohiajava nainen pysäytti autonsa ja tuli katsomaan, tarvitsemmeko apua. Toinen nainen lähellä olevasta talosta tarjosi myös apuaan. Autoimme yhdessä Judin ja toisen kuljettajan naisen pihalle, missä hän tarjosi kansituolit ja vettä. Minun päätäni särki, mutta huomasin, että vaurioituneet autot sijaitsivat sokeassa kulmassa. Menin tielle ohjaamaan liikennettä, jotta siellä ei tapahtuisi enää toista kolaria tämän lisäksi.

Silloin katsoin autoja tarkemmin. Toisen auton kuljettaja kertoi poliisille, että oman arvionsa mukaan hän ajoi noin 90 kilometrin tuntivauhtia ja minä ajoin noin kolmeakymppiä. Se on yhteenlaskettuna 120 kilometriä tunnissa ja sen näki autoista. Molemmat autot olivat romuina ja mietin, miten ihmeessä me olimme pystyneet kävelemään pois paikalta. Kolarin jälkien perusteella päättelin, että meidän kaikkien olisi pitänyt kuolla, tai ainakin toivoa että olisimme kuolleet.

Epäilen, että kaikki oppaamme ja enkelimme olivat paiskineet ylitöitä suojellakseen meitä. Judin pää oli iskeytynyt tuulilasiin ja rikkonut sen, mutta ihmeen kautta hänen päänsä ei ollut murtunut. Joitakin rikkinäisen turvatyynyn aiheuttamia hiertymiä lukuunottamatta minä olin kunnossa, näin ajattelin. Toinen kuljettaja oli myös vahingoittumaton, paitsi että hänellä oli hiertymiä turvatyynystä ja joitakin mustelmia käsivarsissa.

Kun Judi ja minut oli päästetty sairaalasta pois, kirjauduimme hotelliin ja lähdimme sen jälkeen kävelemään kaupungille ja keskustelimme siitä, mitä oli tapahtunut. Olimme hämmästyneitä siitä, että emme tunteneet oloamme kovin huonoksi. Tunsimme, että pystyimme ajattelemaan kirkkaasti. Ja kaikki tuntui olevan kunnossa.

Mutta me emme tajunneet olevamme shokissa. Yksi shokin sivuvaikutuksista on se, että ihminen ei pysty tuntemaan. Aivoissa on ikivanha mekanismi, joka kytkeytyy päälle, kun shokki iskee. Ihminen irtautuu omasta itsestään ja monet kipureseptorit turtuvat.

Seuraava päivä toi mukanaan ymmärryksen siitä, että emme voineet niin hyvin kuin olimme luulleet. Turtuminen oli mennyt ohi ja pystyimme tuntemaan, mitä meille oli tapahtumassa. Sitäpaitsi matkatavaramme kertoivat omaa tarinaansa törmäyksen voimasta sanomatta sanaakaan. Tuet olivat katkenneet ja metallilukot jumiutuneet. Nepalista hankkimamme tiibetiläiset kangasmaalaukset olivat puristuneet ulos muoviputkiloistaan, joiden korkit oli kolari repinyt irti.

Seuraavat kuusi viikkoa olimme jumissa surffareiden suosimassa kaupungissa Byron Bayssa; liian kipeinä ja liian sekaisin tehdäksemme muuta kuin makailla. Löysimme muutaman lahjakkaan terveydenhoidon ammattilaisen, luojan kiitos, ja hitaasti yritimme saada itseämme takaisin kuntoon. Lilleri Lalleri oli pudonnut laudalta, no hieman muunnellen - Lilleri Lalleri oli törmännyt seinään... eikä kukaan koko maailmassa voi Lilleri Lalleria parantaa ainakaan kovin helposti.

Minulle onnettomuus oli äärimmäisen ristiriitainen kokemus. Siitä lähtien kun sain turvapaikan buddhalaisuudesta olin tehnyt parhaani harjoittaakseni hyväntahtoisuutta. En ole koskaan vahingoittanut ketään tietoisesti ja jos olin koskaan astunut toisen varpaille tunteiden alueella, olin yrittänyt parhaani korjatakseni tilanteen. Mutta nyt olin satuttanut kahta ihmistä omilla teoillani. Eikä vain sitä vaan minun tekoni olivat romuttaneet kaksi autoa.

Autovuokraamo vastasi puheluuni onnettomuuden jälkeen tyypillisesti australialaisittain: "Hyvä että olet kunnossa, kaveri. Hitot, olen ollut tällä alalla yli 13 vuotta ja ensimmäisen vuoden jälkeen lopetin itkemästä romuttuneita autoja. Tiedätkö, voit korvata auton, mutta et pysty korvaamaan ihmistä. Älä mieti sitä, kaveri. Jos voimme vielä auttaa, niin pirauttele."

Mutta omatuntoni paini edelleen sen tosiasian kanssa, että olin aiheuttanut vahinkoa. Eikä pelkästään sitä, vaan huomasin muuttuvani yhä ahdasmielisemmäksi. Olin uppoamassa depressioon ja koin kaikki sen oireet: häiriintynyt uni, ei energiaa, haluttomuus tehdä mitään ja täydellinen välinpitämättömyys yhtään mistään.

Aloin lopulta pikkuhiljaa kohdata haavoittuneita tunteitani. Olisin todella halunnut kertoa, että kuljin depressioni läpi uljaasti ja helposti. Tarkoitan, että minähän olen loppujen lopuksi psykoterapisti ja minulla on kaikki taidot auttaa itseäni. Mutta valitettavasti emotionaalisen prosessin ymmärtäminen ei vapauta ihmistä joutumasta kokemaan sitä. Ja depression omituinen puoli on se, että ihminen ei välitä hittojakaan siitä, onko hänellä taito auttaa itseään. Itsesyytös on lumoava ja hirvittävä asia.

Koko jutun teki vielä monimutkaisemmaksi se asia, että sekä Judi että minä olimme kärsineet aivotärähdyksen,  ei tarpeeksi suurta joutuaksemme sairaalaan, mutta tarpeeksi suuren tekemään asioista omituisempia kuin yleensä. Kun katson tuota aikaa taaksepäin, luulen että me molemmat olimme eriasteisessa shokissa noin viisi viikkoa. Ja sinä aikana löysin itseni tekemästä asioita, joiden tiesin olevan itselleni huonoja valintoja, erityisesti depression aikana.

En halunnut tehdä mitään. Enkä taatusti halunnut tehdä mitään positiivista. Itse asiassa, suunnilleen koko ensimmäisen viikon söin hillittömiä määriä lohturuokaa. Tiesin, että tämä ravinteita sisältämätön tarpeeton roska ei ollut hyväksi minulle, mutta en välittänyt. Minulla on sisälläni "alapersoonallisuus", jota kutsun nimellä "jyrsijä". Se on suunnilleen 90-kiloinen hamsteri, jolla on kaikki tälle lajille tyypilliset voimavarat ja älykkyys. Niin kauan kuin se saa syödä jotain, kaikki on kunnossa. Joten kun maailma muuttuu todella omituiseksi, kuten se teki onnettomuuden jälkeen, hamsteri ottaa ohjat. Aloin löytää tyhjiä jäätelöpurkkeja, vanoja pähkinänkuorista ja  muista rouskuvista asioista kuten pikkuleivistä, ympäri taloa.

Ihmisenä olemisessa on se kirottu asia, että kun olemme erittäin kovan stressin alaisina, me usein turvaudumme neuvottomiin keinoihin ja toimiin, jotka eivät taatusti paranna tilannetta.

No jokatapauksessa, pitkä juttu lyhyesti kerrottuna, onnistuin lopulta Judin avulla vetämään itseni ulos tunteiden roskakoristani.

Olen oppinut itsestäni monia asioita tämän "onnettomuuden" kautta ja yksi niistä on ihmissuhteen voima.

Parisuhteesta puhutaan paljon nykyään, ehkäpä sen takia että kukaan ei näytä tietävän miten se toimii. Parisuhteen mallin antoivat meidän vanhempamme suurimmalle osalle meistä. Monet meistä suuriin ikäluokkiin kuuluvista kasvoivat sellaisten TV-seuralaisten kanssa kuten Ozzie and Harriet  ja Isä tietää kaiken. Mutta nämä tavat hoitaa ihmissuhteita ovat periaatteessa tavallista surkeampia. Ne eivät vain toimi. Mutta tietenkin nämä TV-showt vain kuvastivat amerikkalaista psyykeä tuohon aikaan. Eikö tämä ollutkin sitä aikaa kun Naugahyde® keksittiin, ja muovi? Luulen, että tämä oli myös aikaa, jolloin ihmiset alkoivat peittää sohvansa vinyylillä. Emotionaalista rehellisyyttä ei kannustettu eikä sitä koskaan edes vakavasti harkittu TV:n "Onnellisessa kaupungissa".

Negatiivisia viestejä emotionaalisesta rehellisyydestä on edelleen runsaasti yhteiskunnassamme huolimatta seksuaalisesta vallankumouksesta ja avaruusraketin lähettämisestä kuuhun. Ja samoin tabut emotionaalista totuutta vastaan vellovat syvällä monien sisällä.

Kun Judi ja minä pystyimme viimein sanomaan ääneen oman totuutemme ja tunnustamaan kivuliaat tunteemme onnettomuudesta, aloimme itse asiassa voida paremmin.

En väitä olevani parisuhteen asiantuntija. Voin ainoastaan kertoa, mikä on toiminut minulla ja mikä ei. Olen tajunnut, että tunteiden tunnustaminen rehellisesti itselleen ja toiselle on paras lääke elämän vaikeisiin tilanteisiin.

Minua muistutettiin kommentista, jonka Magdalen teki parisuhteeseen liittyen vain pari päivää ennen onnettomuutta. "Suhteen autuus tulee sydämen avautuessa. Työskentely suhteen ylläpitämiseksi nousee avoimesta sydämestä." Mikä minun sydämestäni alkoi nousta, oli joukko ristiriitaisia tunteita - kiitollisuutta siitä että olin vielä hengissä, hämmästystä siitä että kukaan ei ollut kuollut ja ihmettelyä siitä "miksi" onnettomuus tapahtui.

Nyt vuosien kuluttua olen tullut siihen johtopäätökseen, että "miksi" ei ole läheskään yhtä tärkeää kuin se mitä teemme asialle. Sitäpaitsi tilanteen selittäminen itselleen ei ratkaise paljoa. Tekomme suhteessa tilanteeseen vaikuttavat paljon enemmän.

Kun aloin puhua tietäni läpi tunteiden rämeikön, minua ympäröinyt harmaa sumu alkoi väistyä. Aloin ajatella selvemmin. Yksi asia, joka alkoi kiehtoa minua, liittyi vaistoihin.

Olin kääntänyt rattia oikealle vaistonvaraisesti. Mutta minun vaistoni olivat olleet väärässä ja ne olivat johdattaneet minut toimimaan tavalla, joka johti tuhoisaan lopputulokseen.

Kun meidän henkeämme uhataan, menemme automaattiohjaukselle ja vaistonvarainen mieli ottaa ohjat. Itse asiassa vaistomme pyrkivät ottamaan ohjat käsiinsä aina silloin kun joudumme voimavarojemme äärirajoille. Tämä näkyy selvimmin sellaisissa tilanteissa kuin auto-onnettomuus, mutta vähemmän selvästi tunne-elämässämme.

Kuitenkin jotain hyvin samankaltaista tapahtuu. Ihminen voi joutua tunne-elämänsä äärirajoille mistä syystä tahansa: menetettyään työnsä, rakkaan ihmisen kuoltua, vakavan riidan jälkeen tai kansallisen kriisin vuoksi. Mutta luulen, että mikään muu ei saa meitä emotionaalisille rajoillemme nopeammin tai johdonmukaisemmin kuin ihmissuhteessa eläminen.

Jotkut ihmiset saattavat kohdata omat emotionaaliset rajansa nykyisessä parisuhteessaan. Toisille ne saattavat tulla eteen ystävien, naapureiden, työkavereiden tai jopa esimiesten muodossa. Niillä, jotka elävät erakkoina, saattaa olla ehkä kaikkein haastavin suhde kohdattavana - oma itsensä. Tarkoitan, että jos elät erakkona, et voi syyttää ongelmistasi ketään muuta, vai voitko? Olet vain sinä itse.

Ihmissuhteet muistuttavat hyvin paljon peilejä. Luulemme näkevämme toisen ihmisen, mutta monilla tavoilla näemme itsemme.

Tämä saattaa olla yksi syy siihen, miksi suhteet ovat niin katalyyttisia ja niillä on voima tehdä meidät levottomiksi.

Amerikan suhde muuhun maailmaan on kaikkien aikojen alhaisimmalla tasolla. Ja monet meistä tuntevat melkoista levottomuutta nykyisten kansallisten ja maailmantapahtumien käänteissä. Mutta Amerikan suhde muuhun maailmaan on vain osa meidän ongelmaamme.

Meidän suhteemme maaperään on pahassa jamassa ja ekosysteemi osoittaa merkkejä väsymisestä. Madagaskarin lemurit ovat katoamassa, koska ne eivät pysty lisääntymään ympäristömyrkkyjen takia. Monet muut kasvit ja eläimet liittyvät niiden joukkoon kilpajuoksussa sukupuuttoon kuolemisesta.

Eikä vain nämä, vaan meidän suhteemme muihin ihmisiin ovat rasittuneet. Agressiiviset autoilijat, teini-itsemurhat ja murhat lisääntyvät. Järjetön raakuus on kasvamassa.

Kun niin monet ihmisten väliset, kansalliset, kansainväliset ja ekologiset suhteet ovat epätasapainossa, maailma hoippuu tuhon partaalla. Kaikki tämä huolestuttaa liioittelematta syvästi.

Minulla on buddhalainen ystävä, joka palasi äskettäin kotiinsa Aasiaan oltuaan käymässä USA:ssa. Hän oli syvästi huolissaan: "Maailma on luhistumassa", hän sanoi, "ja minun sydäntäni särkee surusta".

Monet meistä tietävät tämän tunteen yhä paremmin ja paremmin kun henkisyytemme seisoo jyrkässä ristiriidassa maailman olosuhteiden kanssa.

Tällaisissa tilanteissa minua aina muistutetaan Sogyul Rinpochen, Tiibetin buddhalaisten elävän dozgchen-mestarin sanoista: "Jos sydämesi on särkymässä,  anna sen särkyä!".

Luulen hänen tarkoittavan, että voimme käyttää emotionaalisen kärsimyksen hetkiämme oman valaistuksemme syventämiseksi. Kaikki olennot kärsivät ajoittain. Niin se vain täällä on. Mutta kun kärsimys tulee lähelle itseä, tunnemme surua.

Tällainen surullisuus raottaa tilaisuuden,  vaikkakin tuskallisen, ja aina kun sydämemme aukeaa, se auttaa valaistuksessamme. Itse itsellemme kertomat tarinat siitä, miksi tunnemme tällaista surua, ovat vain tarinoita. Tärkeää henkisellä matkallamme on sen pimeyden muuttaminen, joka erottaa meidät elämästä ja henkisestä olemuksestamme. Joskus elämän surut voivat kaataa alas eristyksen muurit meidän ja maailman väliltä nopeammin kuin mikään muu.

En usko profetiaan enkä ennaltamääräämiseen. En usko niihin ennustajiin enkä pelonlietsojiin, jotka sanovat että maailmanloppu on edessä. En myöskään usko yltiöoptimistiseen tulevaisuudenkuvaan. En usko, että asiat muuttuvat taianomaisesti paremmiksi tai että avaruusolioiden emäalus laskeutuu taivaasta suojelemaan meitä itseltämme.

Uskon kuitenkin, että me todistamme vanhan maailman luhistumista. Ne, jotka ohjailevat vanhaan maanpäälliseen poliittiseen tai taloudelliseen näkökantaan perustuvaa valtaa, ovat vetämässä kaikista hätäkytkimistä pitääkseen itsensä monopoli-pelin johdossa. Olemme keskellä planeetan laajuista vallankumousta, jossa on niin monta rintamaa ja erilaista aihetta, että niitä on vaikea tajuta. Mutta kaikki vallankumoukset tuovat mukanaan kärsimystä samoin kuin vapautta.

Kun tietokonevallankumous toi mukanaan tietokoneohjatut robotit työpaikoille, tuhannet ihmiset menettivät työpaikkansa. Heidän henkilökohtainen taloutensa murentui eivätkä jotkut heistä koskaan selvinneet. Jotkut lähtivät hakemaan koulutusta uudelle alalle ja kukoistavat nyt.

Aivan kuten niin monien muiden asioiden kanssa elämässä, sillä mitä meille tapahtuu ei ole merkitystä läheskään niin paljon kuin sillä mitä teemme asian kanssa.

Elintärkeä asia on se, että meillä on aina valta valita jokaisessa tilanteessa. Olemmepa siitä tietoisia tai emme, tai käytämmepä tuota valtaa tai emme, se on epäolennaista. Se on aina olemassa.

Kun minä menin turtuneeksi "onnettomuuden" jälkimainingeissa, kesti useita viikkoja palata tarpeeksi järkiini ymmärtääkseni, että minulla oli kaikki mahdollisuudet tässä tilanteessa. Olin shokissa ja omalla emotionaalisella jyrkänteelläni. Vaistonvarainen mieleni ajoi minut eristyksiin, mikä ainoastaan pahensi depressiota.

Depressio on oikeastaan vain yritys välttää kohtaamasta tunteita, joita pidämme ei-hyväksyttävinä tai liian vaikeina käsiteltäviksi. Joten laitamme vain kannen tunteiden päälle. Yritys pitää kansi tunteiden päällä vie paljon energiaa, niin paljon oikeastaan, että tunnemme itsemme masentuneiksi pelkästä yrityksestä. (Huomautus: tämä koskee niitä depressioita, jotka keskittyvät tiettyjen elämänkokemusten ympärille, kuten rakkaan kuolema, työn menetys jne. Mutta tämä ei koske niitä depressioita, jotka aiheutuvat aivojen kemiallisesta epätasapainosta.)

Aivan kuten minun vaistoni, jotka käskivät vetää auton "väärälle puolelle" tietä, niin samoin minun vaistoni käskivät myös vetäytyä enemmän sisäänpäin maailmasta, ja jopa pois tunteistani.

Mutta ihmissuhteiden maailma ja tunteideni totuus lopulta vapauttivat minut henkisistä kärsimyksistäni "onnettomuuden" jälkeen. Luulen, että rehellisyys tunteistaan sekä itseään kohtaan että toisille on hyvä liittolainen asioiden myllerryksessä.

Mainitsen tämän, koska luulen että yhä useammat meistä ovat jonkinlaisessa kulttuurishokissa. Maailman muutokset ja vaarat ovat niin elävästi edessämme, että monet meistä menevät tunnottomiksi. Vaistomme käskevät meitä piilottamaan tunteet.

Judi ja minä saamme sähköpostia ihmisiltä ympäri maailman, jotka kertovat olevansa emotionaalisen kuilun reunalla.  Elämästä on tulossa liian vaikeaa. Ihmissuhteet ovat haastavampia kuin koskaan ennen ja monet ihmiset tuntevat elämänsä olevan purkautumassa.

Joidenkin on vaikea selviytyä väkivallan kasvusta maailmassa ja toiset ovat vain täynnä kamppailua.

Mutta kuten lukioaikainen algebran opettajani aina sanoi: "Asiat menevät huonompaan suuntaan ennen kuin ne paranevat". Ja valitettavasti luulen, että tämä on sopiva arvio maailmantilanteesta. Maailmanlaajuinen vallankumous saattaa päättyä ihmissielujen vapauttamiseen tai niiden vangitsemiseen. Mutta olipa lopputulos mikä tahansa, tulemme todennäköisesti näkemään paljon lisää globaaleja konflikteja ja kärsimystä.

Ehkäpä me pujahdamme neulansilmän läpi ja purjehdimme seuraavan vuosikymmenen läpi vahingoittumattomina. Ehkäpä emme. Sata vuotta tästä eteenpäin meidän ahdistuksen ja suurimman piinan hetkemme tulevat merkitsemään hyvin vähän. Se mikä tulee merkitsemään, on miten elimme nämä hetket, emme jälkeläisiämme varten vaan itsellemme.

Koska sielun maailmassa ei ole aikaa. Loppujen lopuksi se mitä olemme koonneet itsellemme elämästä on ainoa millä on merkitystä. Ne persoonallisuudet ja tilanteet, joissa olemme nyt niin kiinni, palaavat siihen tyhjyyteen josta ne tulivatkin. Vuosien päästä kaikki tämä tulee näyttämään joltakin unelta, mitä se onkin. Se on itse luomaamme unta, jonka uskomme olevan totta. Sielun näkökulmasta elämän tärkeät asiat eivät ole niitä, mitä luulemme. Sydämen ja mielen ominaisuudet, jotka kehitämme elämisen kautta, ovat aarre - eivät ne asiat joita teemme tai tavarat joita keräämme.

Niinpä elämämme lopussa, kun meidät otetaan pois elämän suuresta pyörästä, tulee olemaan vain muutama kysymys. Tuliko meistä myötätuntoisempia vai vihattavampia? Opimmeko ottamaan elämän avosylin vastaan vai pakenimmeko sitä?

Nämä ovat mielestäni tärkeitä kysymyksiä. Tarvitaan henkistä rohkeutta pitää sydän avoimena, eikä erehtyä siitä. Mutta mikään muu ei ole yhtä palkitsevaa.

Älä kätke sydäntäsi vaan paljasta se,
Niin että minunkin voisi paljastua, ja
Voisin hyväksyä sen mihin kykenen.
-Rumi-

Tom Kenyon, When Our Instincts Are Wrong

Tom Kenyon: Psyko-hengellinen detoksifikaatio: ajatuksia ja huomioita

Lähes kolmekymmentä vuotta kestäneen psykologisen neuvonantajan ja psykoterapeutin urani aikana olen havainnoinut monia psyykkisiä ja emotionaalisia myrkytyksen muotoja sekä asiakkaissani että itsessäni.

Olen myös havainnoinut, kuinka ruumis ja mieli käsittelevät näitä myrkkyjä, miten ne sulkeutuvat ja tulevat esiin, sekä miten ne muuttuvat tai neutralisoituvat muutosprosessin aikana.

Tässä lyhyessä artikkelissa haluaisin jakaa joitakin näistä havainnoista ja toivon, että ne hyödyttävät lukijoita, jotka ovat kohdanneet tämänkaltaisia myrkkyjä itsessään, ja/tai jotka käyttävät muutostekniikoita muihin.

Selvitetäänpä ensin termit. Sana psyko-hengellinen koostuu kahdesta sanasta - psykologinen ja hengellinen. Ajatuksena on, että siinä yhdistyvät psykologinen ja hengellinen alue. Tällä mielen ja tunteiden alueella psykologinen materiaali vaikuttaa hengelliseen kokemukseen. Ja myös tällä alueella yksilön hengelliset osat voivat vaikuttaa psykologiseen, mitä ne usein tekevät.

Annan esimerkin siitä, mitä tarkoitan.

Emman Jumala

Vuosia sitten minuun otti yhteyttä nainen, joka oli masentunut. Hänen aviomiehensä oli kuollut noin yhdeksän kuukautta aikaisemmin terminaalivaiheen sairauteen yli neljänkymmenen avioliittovuoden jälkeen ja miehensä mukana nainen oli menettänyt parhaan ystävänsä sekä rakkaan elämänkumppanin. Tämän lisäksi nainen oli ollut miehensä ainoa hoitaja viimeiset kaksi vuotta. Miehen kuoltua nainen oli menettänyt kaiken mielenkiintonsa maailmaan ja tunsi itsensä yhä eristyneemmäksi ystäviensä sosiaalisesta verkostosta. Hänen suruaikansa oli selvästi pitkittynyt.

Alkuhaastattelussa kyselin hänen kiinnostuksen kohteistaan ja harrastuksistaan nähdäkseni mitä voisi käyttää hänen auttamisekseen. Hän mainitsi ohimennen olleensa innokas puutarhuri mutta luopuneensa siitä kun hänen piti alkaa huolehtia puolisostaan.

Ymmärsin, että Emma (nimi muutettu) eli nyt köyhtynyttä elämää, jonka oli aiheuttanut hänen kykenemättömyytensä identifioida itsensä muuna kuin naisena, joka oli pitänyt huolta aviomiehestään. Kun mies ei ollut enää Emman elämässä, hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka koota palaset yhteen.

Tämä oli klassinen psykologinen tapaus ja minun ensisijainen tehtäväni hänen terapistinaan oli auttaa häntä löytämään tie takaisin ihmissuhteiden ja henkilökohtaisen elämäntarkoituksen maailmaan.

Valitsin ohjata hänet sisäisen huomiokyvyn vastaanottavaan tilaan käyttäen Milton Ericksonin hypnoositerapiaa, joka käyttää metaforisia tarinoita aktivoidakseen parantumiseen tarvittavia, yksilön sisällä piilossa olevia mahdollisuuksia. (metafora = kielikuva, vertaukseen perustuva lausekuvio, suom.huom.)

Tunsin varsin hyvin ne mielentilat, joita Ericksonin hypnoosi tuottaa, koska olin käyttänyt sitä työssäni noin kymmenen vuotta ennen kuin Emma tuli hakemaan minulta apua. Mutta en ollut valmistautunut siihen, mitä Emma teki metamorfoosilla, jonka loin.

Koska hän oli ollut puutarhuri, loin tarinan joka osoitti hänen tilanteensa uudelleenistutusta tarvitsevan kasvin metaforalla.

Yksi Ericksonin hypnoositerapian kauneuksista on se, että alitajuinen mieli tunnistaa ensisijaisen kielikuvan kyseistä yksilöä koskevaksi viestiksi. Täten Emma ymmärsi epäsuoran viestin, että uudelleenistutusta tarvitseva kasvi oli hän itse.

Tässä tarinassa kasvi ei enää mahtunut ruukkuunsa, joten se piti siirtää suurempaan astiaan. Kun kasvi laitettiin uuteen, paljon suurempaan ruukkuun, se oli shokissa, koska siinä oli niin paljon tilaa eikä se tiennyt mitä tehdä. Sitten annoin Emmalle suggestion, että kasvin juuret alkoivat levittäytyä multaan niin ettei itse kasvi tiennyt siitä ja että nämä samat juuret alkoivat - automaattisesti, ilman että kasvi edes tiesi mitä tapahtui -  vetää itseensä kaikkia niitä ravinteita, joita kasvi tarvitsi kasvaakseen.

Tämän hyvin kielikuvamaisen tarinan avulla loin rikkaan pohjan, jota Emman alitajunta saattoi hyödyntää. Odotin, että hän käyttäisi metaforia apunaan luodakseen uusia sisäisiä resursseja, jotka auttaisivat häntä levittämään omat juurensa ulos maailmaan ja lopulta solmimaan uudelleen sosiaalisia kontakteja (erittäin tärkeä psykologinen asia). Mutta en voinut kuvitellakaan, että tämä kuusikymppinen nainen menisi persoonansa ohi transpersoonaalliseen todellisuuteen.

Tarinan loppua kohti Emma alkoi itkeä kevyesti. Vähän sen jälkeen hän alkoi nyyhkyttää. Muutaman minuutin kuluttua, joiden aikana olin hiljaa antaakseni hänen kokea tunteensa täysin, Emman nyyhkytykset loppuivat ja hän alkoi hymyillä. Itse asiassa hänen kasvonsa näyttivät riemukkailta.

Lopetin tarinani, joka oli luonteeltaan sarja piiloviestejä hänen alitajunnalleen, jotta hän löytäisi sisäiset resurssinsa päästäkseen ulos depressiostaan ja löytääkseen uusia tapoja yhdistyä maailmaan.

Huomasin, että hänen hengityksensä oli muuttunut hyvin pinnalliseksi tässä vaiheessa, mikä on merkki siitä että hän prosessoi jotain tajuntansa erittäin syvällä tasolla.

Istuin Emman kanssa hiljaisuudessa muutaman minuutin kunnes hän aukaisi silmänsä.  Hän katsoi ensin ikkunaa ja myöhäisiltapäivän auringonpaistetta, joka tulvi toimistooni. Ja sitten hän katsoi minua hymy kasvoillaan.

Kysyin, mitä oli tapahtunut ja hän kuvasi, miten hänestä oli tullut kasvi ja kaikki viestit kasvista hän otti viesteinä itsestään. Tarinan loppupuolella hän tunsi, kuinka miehen kaksi kättä nostivat hänet ylös taivaaseen. Vasta kun hän oli saapunut taivaaseen (tuntien itsensä selvästi kasviksi) hän tajusi, että kädet kuuluivat Jumalalle.

Jumala puhui Emmalle yhtä selvästi kuin minä olin puhunut hänelle. Hän kertoi, että Emma oli tehnyt kaikkensa mitä pystyi puolisonsa eteen eikä saisi huolehtia. Hänen tunteensa nousivat pintaan kun hän kertoi tätä osaa tarinasta ja hän mainitsi myös, että tässä vaiheessa hän oli alkanut nyyhkyttää.

Sitten, Emma sanoi, Jumala laski kasvin taivaasta pilvien läpi alas ja istutti tiukasti maahan.

Joskus tapahtuu taianomaisia hetkiä, kun asiakas onnistuu tunkeutumaan perustavien kysymysten sydämeen ja noina hetkinä tulee usein tunne, että ongelma on jotenkin ihmeellisesti ratkennut. Ja että kaikki mitä tarvitaan, on vain vähän aikaa, jotta tulokset näkyvät tuon ihmisen elämässä. Olimme saavuttaneet tuollaisen hetken ja istuimme Emman kanssa hymyillen toisillemme, luullakseni tuntien että kaikki olisi hyvin.

Kysyin Emmalta huolettomaan sävyyn, voisiko hän kertoa miltä Jumala näytti. Hetkeäkään epäröimättä hän vastasi asiallisesti, että Jumalalla oli valkea tukka ja pitkä valkea parta. Ja Emma sanoi, että kun Jumala laski hänet alas maahan, hän tiesi että kaikki järjestyisi.

Kiitin Emmaa tästä kertomuksesta ja varasin hänelle uuden ajan kahden viikon kuluttua, jotta voin nähdä miten asiat kehittyivät.

Se Emma, joka saapui kahden viikon päästä toimistooni, ei juurikaan muistuttanut sitä masentunutta naista, joka oli astunut ovesta sisään ensimmäisellä kerralla.

Tämä Emma oli onnellinen ja itsevarma. Hän kertoi, että heti tapaamisemme jälkeen hän oli mennyt taimimyymälään ja ostanut muutaman uuden ruukun kotona oleville kasveillensa. Hän oli myös ottanut yhteyttä vanhoihin ystäviinsä ja kertoi minulle, että hänen sosiaalinen elämänsä oli nyt aivan liian kiireistä eikä hän ehtinyt enää tavata minua enempää - asia, johon suostuin mielihyvin.

Emman kokemus toimistossani oli loistava esimerkki siitä, miten henkinen kokemus voi vaikuttaa tai muuttaa psykologista aineistoa.

Emman ongelma oli tyypillinen niille, jotka pitävät huolta rakkaistaan pitkiä aikoja ja sitten menettävät heidän sairauteen. Tällöin henkilö menettää usein identiteettinsä "huolenpitäjänä" ja ilman tätä tunnetta hän kokee toisenkin tason menetyksen.

Asia, jota pidän mielenkiintoisena Emman tapauksessa, on se että hänen depressionsa ratkaisu tapahtui spontaanin "fantasian" keinoin. Ja tämän "fantasian" kehitti hänen oma alitajuntansa vastauksena Ericksonin metaforaan, johti hänet klassiseen transpersoonalliseen kokemukseen. Tällä tarkoitan, että hän joutui olemuksensa tilaan joka ylitti hänen persoonallisuutensa, mystiseen maailmaan jossa hän koki "Jumalan käden" olevan osallisena vapauttamiseen depressionsa emotionaalisesta vankilasta.

Haluan selvittää, mitä tarkoitan sanomalla Emman "fantasia". Hänen kokemuksensa tapahtui minun toimistossani psykoterapiaistunnon aikana. Tämän kaltaisessa työssä Emman kaltaisia kokemuksia kutsutaan "fantasioiksi", koska ne muistuttavat unia. Yleisesti ottaen mielenterveysammattilaiset eivät pidä tämänlaisia "fantasioita" todellisina, vaan pikemminkin jonkinlaisina mentaalisina/emotionaalisina  toiveina - psyyken ilmentymän toteutumina. En pysty sanomaan, oliko Emman ja Jumalan kohtaaminen enemmän "fantasiaa" vai todella itse Jumaluuden puuttuminen asiaan. Tämä on mysteerikirjallisuuden alaa, tai tässä tapauksessa, Forum-teatterin jossa yleisö osallistuu näytelmään.

Emman terapeuttina minun tehtäväni oli pragmaattinen;  auttaa Emma ulos depressiosta. Jos näytelmästä vastaava ohjaaja oli itse Jumala, niin olkoon sitten. Jos se oli yksinomaan Emman alitajunnan kehittämää täyttä "fantasiaa", niin hyvä niin.

Haluan kuitenkin sanoa tämän. Kun Emma oli syvällä hypnoottisessa transsissa ja koki omat vaikutelmansa Jumalasta, minä pystyin tuntemaan käsin kosketeltavan hengen läsnäolon toimistossani ja ylimaallisen armon tunteen. En pysty sanomaan, mistä se oli lähtöisin. Mutta voin sanoa, että minua kosketti syvästi yksinkertaisuus ja eleganssi, jotka olivat Emman kohtaamisessa hänen oman Jumala-versionsa kanssa.

On myös mielenkiintoista, että Emma koki Jumalan vanhana miehenä, jolla oli valkea tukka ja pitkä valkea parta. Olen nimittäin työskennellyt satojen yksilöiden kanssa, joilla on ollut erilaiset kulttuuri- ja uskonnolliset taustat, ja melkein jokaisessa tapauksessa Jumaluus esittäytyy kyseisen henkilön odotusten ja uskon perusteella.

Olipa Emman ja Jumalan kohtaamisen perimmäinen luonne mikä tahansa, sillä oli syvällinen vaikutus häneen. Käytännössä yhden istunnon aikana se lopetti Emman depression ja muutti hänen käytöksensä eristäytyneestä sosiaaliseksi maailmaa ja ystäviään kohtaan. Tämä on radikaali muutos, joka tapahtui siitä syystä että Emman henkinen tai transpersoonallinen luonto informoi (tai vaikutti) hänen psykologista luontoaan.

Emman tapauksessa tapaaminen hänen olemuksensa transpersoonallisten osien kanssa sai aikaan henkilökohtaisen vapautumisen.

Joskus kuitenkin ihmisillä on toisenlaisia reaktioita transpersoonallisiin kokemuksiin, jotka on luonut käsityskyvyn muuttuneet tilat. Nämä reaktiot ovat hyvin persoonallisia ja havaintoni mukaan vaihtelevat suuresti ihmisestä riippuen.

Muutama vuosi sitten pidin esityksen ja annoin parantavan ääninäytteen suuressa kongressissa Saksassa. Tuo nimenomainen ääniesitys toi esille useita erillisiä muutosenergioita ja äänikuvioita. Esityksessä oli kiehtovaa se, että monet ihmiset tunsivat äänien kohottavan ja inspiroivan heitä, kun taas muutama läsnäolija kertoi saaneensa samoista äänistä pahoinvointia ja ärsytystä.

(alkuperäinen teksti jatkuu vielä)

http://tomkenyon.com/psycho-spiritual-detoxification